Koko koronakevät on omalla tavallaan ollut surrealistinen kokemus. Toisaalta rajoituksiin ja kotona tai hiljaisessa toimistossa työskentelyyn tottui nopeasti. Ikinä en kuitenkaan tottunut uutisjuoksun jatkuviin huonoihin uutisiin. Alussa oli suuri pelko siitä, mihin tämä maailma menee. Sieltä täältä kuitenkin nousi esiin pieniä valonpilkahduksia siitä, mitä hyviä käytäntöjä korona jättää jälkeensä, ainakin työnteon suhteen. Yleisesti ihmisistä on tullut hygieniatietoisempia ja etätyöskentely on normalisoitunut. Itsekin pessimistinä aloin ajattelemaan yllättävän optimistisesti, ja aloin ajattelemaan, että ehkä tämä tilanne pakottaa ihmiset kokeilemaan uusia asioita, jotka sitten jäävät normaaliksi käytännöksi.
Minä olen Janna Sahlman, opiskelen 3:tta vuotta yhteisöpedagogiksi Humanistisessa ammattikorkeakoulussa ja teen opintojeni viimeistä harjoittelua Keski-Suomen Yhteisöjen Tuki ry:n (KYT ry) hallinnoimassa Kansalaistoiminnankeskus Matarassa. KYT ylläpitää kansalaisten avoimia kohtaamispaikkoja, järjestää koulutusta, antaa neuvontaa ja ohjausta sekä toimii aktiivisesti kansalaisyhteiskunnan kehittäjänä.
Oli kohtuullisen kurja ajokeli, kun maaliskuussa ajelin Koillis-Suomen kierrokselta kotiinpäin kuunnellen uutisia. Keskiviikko 11.3. oli ensimmäinen, kun itse ymmärsin meidän ajautuvan kohti hyvin poikkeuksellista vaihetta. Seuraaville viikoille suunnitellut työmatkat olikin matkustusrajoitusten vuoksi jo peruutettava, 25.3. kävin työpaikallani viimeisen kerran ennen etätyövaiheen aloittamista. Miten edetä uudessa tilanteessa toiminnassa, jota tehdään oikeilla työpaikoilla oikeiden elävien ihmisten kanssa?
Olemme uuden edessä koronaviruksen pakottaessa meidät toistaiseksi toimimaan etäällä toisistamme. Yhteydenpitomme tapahtuu nyt digitaalisia välineitä apuna käyttäen. Kauanko tämä jatkuu ja muuttuuko tapamme olla vuorovaikutuksessa toistemme kanssa tulevaisuudessa? Entä mitä tapahtuu jaksamisellemme, jos digitalisaatio merkittävästi lisääntyy?
